Lehmän käyttäminen härällä
Aurinko paistoi, oli lämmin kesäpäivä. Arka, mutta jääräpäinen Hento-lehmämme, oli härillään. Isä aikoi sitoa lehmän marhaminnalla hevoskärryn perään ja käyttää sitä parin kilometsin päässä Jerusalemissa, jossa oli pahainen ”härkäpurri”. Vanhahkolle, Itä-Suomen karjaa olevalle kyytölle se välttäisi.
Kun lehmää talutettiin kohti kärryä, sen silmät laajenivat kauhusta, kävi juuri niin kuin sanonta kuuluu ”kahtoo kun lehmä uutta konttii”, samalla se toppasi ja levitti jalkansa jarruasentoon. Isä sai lehmän juuri ja juuri kiskottua niin, että sai marhaminnan solmituksi kärryn perään. Kun isä maiskautti hevoselle lähtökäskyn, lehmä ei liikahtanutkaan mukaan, vaan heittäytyi jalat harallaan maahan ja pani vastaan vimmatusti neliraajajarrutuksella. Kun hevonen jatkoi vetämistä, lehmä raahautui maata pitkin perässä, siinä ei auttanut houkuttelut eikä piiskat.
Niinpä minä ja vuotta nuorempi Jussi saimme tehtäväksemme kuljettaa sitä jalkaisin ja taluttamalla. Olin jo aikaisemmin ollut äidin apuna, kun käytimme Lemmikkiä ”yhtiösonnilla” neljän kilometrin päässä Huovilassa, samoin naapurin Hilkan kanssa käytimme siellä Mielikkiä.
Minua ja Jussia vähän pelotti, pärjäisimmekö lehmän kanssa, alkaisiko se kulkea meidän talutuksessamme ja tottelisiko se meitä, vai yrittäisikö karkuun, varsinkin jos se jotain säikähtäisi. Kuljetimme sitä puristaen narua tiukasti, kummallakin oli piiskat pelottimena kädessä.
Tie oli kärrytietä ja kulki ensin meidän mäkisten peltojemme halki. Vasemmalla puolella solisi Salakkakoski, joka laski Alajärveen. Järvi kimalteli kauniina ja sen takana kohosi Härkövaara. Ohitimme uimarannan ja kylläpä olisi uinti maistunut, ilma oli niin helteinen. Metsätie jatkui, Jussi juoksi avaamassa portteja. Naapurin vanha isäntä oli raapustanut klubiaskin kanteen ”olka hyvä ja panka portit kiini” ja naulannut sen porttinsa pieleen.
Menomatka sujui lopulta hyvin. Talon isäntä otti lehmän ja käytti sitä navetassa. Lähdimme sitten lehmän kanssa takaisin kotiin. Kohta nousivat mustat pilvet taivaalle ja alkoi jyristä, ukonilma tuli hetkessä aivan päälle ja räiskähteli ja salamoi yläpuolellamme. Suuret metsän puut huojuivat tuulen voimasta. Rankkasade, joka putosi kuin seinä, säesti jyrinää. Ennen niin jääräpäinen lehmä vavahteli ja lyyhisteli joka jyräyksestä ja työnsi turpansa kainalooni ja haki turvaa minusta, pikku tytöstä, joka omassa pelossani pidin tiukasti narusta ja otin vastuuta lehmästä ja pikkuveljestä.
Sinistä taivasta näkyi jo edessäpäin, sade löysäsi. Läpimärkinä lopulta pääsimme kotiin. Kyllä tuntui helpottavalta luovuttaa lehmä navetalla äidille, joka oli jo ollut meistä huolissaan. Koimme itsemme ihan sankareiksi. Tunsimme kasvaneemme sen matkan aikana isoiksi, kun saimme antaa turvan luontokappaleelle ja selvisimme ukkosmyräkästä ja koko reissusta.
Aina sateen jälkeen paistaa aurinkokin kirkkaampana kuin ennen ja koko luonto tuoksuu ja kimaltelee auringossa sadepisaroiden jäljiltä. – Samoin se on elämässäkin, synkkien, pilvisten ja myrskyisten aikojen jälkeen elämä avautuu eteen aivan uudella tavalla ja sitä osaa arvostaa ja olla kokemuksista kiitollinen.
(Marhaminta PKarj., PSavo, Pohj., Peräp. riimuun, päitsiin jne. kiinnitettävä hihna)
Liisa Helistekangas
EL Rovaniemi
